Kevät nousee maasta.
Se kohoaa sulavasta mullasta, kivijalkojen raoista ja pihapuiden juurilta.
Se tarttuu pellavaan, puuhun ja hirsien pihkaan.
Se on tämän maan oma hengitys.
Meri on vielä harmaa.
Purjelaivat ovat lähteneet.
Naiset jäävät.
Kirstin talon kevät vie aikaan, jolloin Rauma eli puusta, pellavasta ja purjeista. Christina Gröndahlin rinnalla kuljemme kujia, joilla kansa teki työnsä sitkeästi. Käsityöläisten sormet muovasivat arkea, torilla vaihdettiin elantoa ja kuulumisia.
Katovuosien muistot elävät vielä maassa.
Silti vilja kylvetään.
Leipä leivotaan.
Lapset kastetaan.
Joidenkin nimet kaiverretaan kiveen.
Kirkon raunioiden varjossa kevät muistuttaa, ettei mikään katoa kokonaan.
Suru painuu maahan, mutta maa antaa takaisin.
Kansa oppii seisomaan omilla jaloillaan – kielessään, käsissään, työssään.
Tämä on kertomus juurista.
Niistä, jotka ulottuvat syvälle multaan ja sitovat ihmisen paikkaansa.
Niistä naisista, jotka pitivät kotiseudun koossa, kun meri koetteli ja aika muuttui.
Kevät Raumalla ei ole vain vuodenaika.
Se on herääminen.
Hiljainen, mutta väkevä.
1800-luvun Raumalle perustuva kävelykierros johdattaa sinut leskirouva Christina Gröndahlin mukana elämään aikana, jolloin kevät toi toivoa, mutta myös huolta. Tuleeko kevät ajallaan? Selviääkö karja metsälaitumilla pedoilta? Saadaanko satoa talveksi? Palaavatko kaikki laivat kotiin?
